Vähän asiaa nurmikosta

Eilisaamun huurteista nurmikkoa

Tapasin viime viikonloppuna hyvän ystäväni, joka kysyi minulta, miksi vihaan nurmikkoa niin paljon. Siksipä päätin kirjoittaa aiheesta tännekin, jotta vihani avautuisi oikein kunnolla :) Siis en minä oikeasti vihaa nurmikkoa, mielestäni se on vain yliarvostettu ja monessa suhteessa väärinkäytetty maanpeittomateriaali. Lisäksi se on hirveän huono vaihtoehto ajateltuna luonnon monimuotoisuutta, jota pitäisi nykyaikana ajatella jo aika paljon enemmän. Nurmikothan koostuvat pääasiassa vain muutamasta tietystä heinälajista. Tässä yhteydessä puhun muuten nurmikosta, joka on siis aivan oikean näköinen nurmikko ja hyvin hoidettu, ei siis se sammaleen valtaama vihreys, joka, johtuen Suomen maaperän luontaisesta happamuudesta, useimmilla pihallaan kasvaa :)

Mutta aloitetaanpa ihan perusteista. Nurmikon perustaminen on vaativaa, se vaatii kunnon muokkausta niin maaperän kuin pinnanmuotojen suhteenkin, ellei sitten satu asumaan hiekkaisella pellolla. Esimerkiksi kovin mäkiseen maastoon nurmikkoa ei ole järkevää perustaa (näitäkin on nähty). Kaikkihan sen arvaa, kuinka siinä voi käydä, kun sillä moottorikäyttöisellä ruohonleikkurilla siellä ajelee. Työnnettävällä leikkurilla se voisi kyllä käydä jo  kuntoilusta. 

Myös nurmikon kuivatuksesta on huolehdittava, jotta vesi ei jää seisomaan aiheuttaen erilaisia haittoja kasvustolle. Tämä vaatii pinnankallistuksia ja joskus myös sala-ojat, jotka asennetaan noin puolen metrin syvyyteen. Ja kun alusrakenne on valmis tasauksineen ja tiivistyksineen, levitetään kasvualusta, joka lannoitetaan ja kalkitaan. Ja tämän jälkeen vielä kasvualustakin tasataan ja tiivistetään, yleensä jollain työkoneella. Lopuksi sitten kylvetään itse nurmikko, tai joissain tapauksissa asennetaan siirtonurmi.

Puut kasvavat suoraan nurmikolla.

Perustamisen lisänä on tietysti se hoito. Leikkausta, leikkausta ja leikkausta. Kalkitusta ja lannoitusta, sammaleen ja rikkaruohojen torjuntaa. Ilmaamista (eli reikien tekemistä nurmeen liian tiiviyden estämiseksi), ja vielä mitä muuta. Ei kuulosta kovin helpolta tai vaivattomalta.

Suoja-alue kasvin ja nurmen välissä.

No, onhan nurmikko hyvin hoidettuna ihan kaunis, ja korostaa taloja ja niin edelleen. Mutta ongelmani liittyy tuon kaiken maanmuokkaamisen ja yksipuolisen kasvuston lisäksi siihen, miten nurmikkoa käytetään. Esimerkiksi todella yleinen näky on talon ympärillä suuri nurmialue, jossa kasvaa siellä täällä puita ja pensaita, ehkä kukkapenkkikin. Kasvien ja nurmen välissä ei ole mitään, ja se vääjäämättä johtaa kasvin vahingoittumiseen nurmikkoa leikatessa. 

Jonkinlainen suoja-alue kasviston ja nurmikon välissä pitäisi olla, ja kaikkein järkevintä on ryhmitellä kasvit selkeiksi ryhmiksi, erilleen nurmesta. Nurmikolla ei myöskään usein ole mitään muuta tarkoitusta kuin vihreyttää. Ja vihreyttää voi monella muullakin tavalla. Miksipä sitä ei laittaisi esimerkiksi jotain ihanaa köynnöstä kasvamaan maata myöten, jos tarkoituksena ei ole käyttää aluetta sen kummemmin?

Silloin nurmikko on järkevä ratkaisu, kun on kyse esimerkiksi kotipihalla pelinurmesta lapsia varten tai puistossa istuskeluun, kuten alla viereisessä kuvassa. Tai sitten ihan oikea pelinurmikko esimerkiksi jalkapallon pelaamiseen.  Nurmikkoa vain käytetään nykyään joka paikassa turhaankin, esimerkiksi katujen varsilla, kuten jo aiemmassa tekstissäni kirjoitin. Miksi ihmeessä esimerkiksi moottoriteiden välikaistan pitää olla leikattavaa nurmikkoa?  Myös golfkentillä voitaisiin vähentää sitä leikattavan nurmikon määrää huomattavasti, ja näin parantaa biodiversiteettiä näillä alueilla. Aiheesta löytyy hyvä artikkeli/tutkimus täältä: http://carmelacanzonieri.com/library/6123/Terman-NaturalLinksGolfCoursesHabitat.pdf, jossa kerrotaan kuinka golfkentät voisivat toimia rikkaana luonnon monimuotoisuuden tukijoina ja säilyttäjinä, mikäli ne rakennettaisiin luonnonmukaisuutta kunnioittaen.

Puut istutetu ryhmään ja alla maanpeittokasvia.

Tässä nyt oli joitain asioita, miksi en nurmikoista pahemmin välitä. Tosin se kunnon suomalainen sammaleinen nurmi on mielestäni aika ihana, vaikka eihän sekään biodiversiteetillä juhli.

Pitäisi melkeinpä pelkillä kuvilla esittää ne epäkohdat, mitä nurmikoissa koen. Kamera vain sattuu harvoin olemaan mukana, kun sitä tarvitsisi. Ehkäpä siinä on minun ensi kesän hommani, kuljettaa sitä kameraa mukana ja ottaa niitä kuvia. Tiedän jo heti pari mukavaa kohdetta.

Ja nyt en saarnaa enempää nurmikosta, enköhän ole tehnyt sitä tälle keväälle ihan tarpeeksi :)

Lisää kevättä!

Tänään tapahtui jotain aivan jännittävää. Se ilmestyi pitkästä aikaa eteeni, melkeinpä yllättäen. Aamulla herätessä en sitä ollenkaan odottanut, enkä oikeastaan päivän kuluessakaan. Mikään ei viitannut siihen, että tänään se näkyisi. Kuitenkin iltapäivällä ollessani ulkona, yhtäkkiä huomasin, että silmiäni häikäisi. Aurinko. Se oli tullut pilviverhon takaa! En edes muista, koska se on viimeksi ilahduttanut valollaan. Oli pakko ottaa siitä oikein kuva, niin ihmeellinen tapahtuma on kyseessä.

 

Luontokin jatkaa edelleen heräilyään tähän kevääseen. Tänään ilma tuntui aivan maaliskuun lopun ilmalta, oli aika lämmintä, mutta ei yhtään kosteaa. Linnut lauloivat, ja kun se aurinko sieltä vihdoista viimein tuli, olo oli kuin karhulla, joka mönkii talvipesästään ensimmäisenä kevätpäivänä. Siinä ulkona pyöriessäni, löysin monta pientä kasvin alkua, kuten viereisessä kuvassa oleva nokkonen. Hetken sitä mietin, että onko tuo nyt nokkonen, mutta kyllä kun sitä käteen kokeili, niin yhtälailla se poltti kuin aikuinenkin versio! 

Kasvien tunnistaminen on mielestäni haastavaa, kun ne ovat pieniä taimia. Esimerkiksi tuossa alla olevaa kasvia en nopealla vilkaisulla saanut tunnistettua. Todennäköisesti se on joku sellainen kasvi, joka kasvaa joka nurkalla, ja josta ajattelee, että kyllähän minun tuo nyt pitäisi tuntea. Mutta nyt ei sytyttänyt, joten jos sen joku tunnistaa, niin kertokoon :) 

 

Varsinkin moni lehtipuu on yllättänyt minut erinäköisyydellään: haapa, esimerkiksi, on nuorena versona aivan erinäköinen, kuin aikuinen yksilö. Lehdet eivät muistuta haavan lehtiä muodoltaan, ja ne ovat valtavan kokoiset aikuisen puun lehtiin verrattuna. Myös vaahtera on ihan pienenä taimena erinäköinen, lehtien monikulmaisuus ei siinä vielä näy, ja kasvi on matala, kuin maanpeitekasvi. Harmi, kun minulla ei tähän hätään ole kuvia niistä, mutta jospa ensi kesänä saisin muutaman otettua.

Mutta olipa kuitenkin ihanaa nähdä noita vihreitä kasvien pilkaduksia tuolla ruskeassa maassa. Sitä on saanut koiran kanssa lenkkeilyyn aivan uutta puhtia kun tutkailee, että mitä sieltä maasta taas tänään löytyy. Pilkottipa sieltä joukosta muuten myös sammaleita, jotka loistivat kauniin vaaleanvihreinä maatuvia lehtiä vasten.

Kevään merkkien etsimistä jatkaen..

Kasveille ruokaa

Olen aivan mahdoton sisällä majailevien viherkasvieni kanssa. En koskaan, siis koskaan, muista lannoittaa niitä. Ei niitä kovin montaa ole kupsahtanut, mutta ne näyttävät kyllä juurikin siltä, mitä ovat -hieman nuhraantuneilta ja ressukoilta. Suosinkin yleensä kasveja, jotka tyytyvät vähään, kuten traakkipuu, mutta voisi kai niillekin joskus antaa vähän jotain muutakin kuin pelkkää vettä. Näin talvella niiden lehdet roikkuvat alaspäin, ja traakkipuiden lisäksi varsinkin kahvipensaani on surkeassa kunnossa. En nimittäin aina välttämättä muista edes kastella sitä (se kun vaatii useammin vettä kuin traakkipuut), ja veden puutteessa sillä on heti joka lehti alhaalla, kuin mielenosoituksellisesti. Olen minäkin hortonomi...

Lannoituksesta löysin hyvän artikkelin tukemaan tätä omaa lannoittamattomuuttani, tai paremminkin sitä, että minunkin pitäisi lannoittaa. Eräässä nettijulkaisussa nimittäin kerrotaan tutkimuksesta, jossa verrataan luonnonmukaisella lannoitteella lannoitettua kasvia lannoittamattomaan kasviin. Kyseessä oleva kasvi oli tomaatti, ja tuloksena oli, että tällä tutkimuksessa olevalla luomu-lannoitteella lannoitetut tomaatit tuottivat 10 % enemmän hedelmiä, kuin lannoittamattomat yksilöt. Artikkelin mukaan lannoitteen käyttö lisäsi kasvien käytettäviksi sopivien ravinteiden määrää edistämällä maan bakteerieliöstön toimintaa, jolloin kasveista tuli terveempiä. Ehkäpä minäkin saisin jollain lannoitteella jopa niitä kukkia tulemaan joskus johonkin viherkasviini. Tosin, eipä minulla taida yhtään potentiaalista kukkijaa edes olla. Artikkeli löytyy kokonaisuudessaan täältä: http://www.landscapeonline.com/research/article/18947

Jos nyt kuitenkin miettii pihan ja ympäristön mittakaavassa asiaa, niin tokihan tällainen valmis luonnonmukainen lannoite on parempi vaihtoehto käyttöön kuin kemiallinen lannoite. Varsinkin kun vie lannoituksen omasta pihapiiristä sinne suurempiin sfääreihin, nimittäin peltoviljelyyn. Määrät ovat siellä ihan eri luokkaa kuin pihalla sijaitsevan ruusupensaan lannoituksessa. Luullakseni tällä hetkellä suurin osa peltoviljelyn lannoituksesta tapahtuu kemiallisilla lannoitteilla (korjatkaa, jos olen väärässä), ja jo kemiallisen lannoitteen valmistus tuhlaa todella paljon energiaa. Niiden käyttö taas kuormittaa varsinkin vesistöjä. Ihan huimaa, kun miettii kuinka paljon ylimääräistä kemikaalia sinne maaperään ja veteen (jota muuten juomme, ja jossa uimme kesällä) pusketaankaan, maailmanlaajuisesti. Tosin, kyllähän ne luomu-lannoitteetkin kuormittavat vesistöä, mikäli niitä käytetään liikaa.

Vaikka tuollaisia kaupallisia luomu-lannoitteita onkin saatavana, niin omalla pihalla kyllä käyttäisin niitä lähituotannon tuotteita, esimerkiksi oman pihan kompostia. Myös nurmikonleikkuujäte on hyvää typpipitoista lannoitetta. Ja tuhka on hyvä kalkki nurmikolle! Lueskelin myös mielenkiintoisesta lannoitteesta, johon voi käyttää melkein mitä tahansa rikkakasvia, kuten nokkosta, siankärsämöä, juolavehnää tai vaikka voikukkaa. Seos tehdään niin, että 10 litraan vettä lisätään 1-2 kg tuoretta tai 100-200g kuivattua kasvia. Nokkonen on hyvä kasvi typpilannoitukseen ja rohtoraunioyrtti kaliumlannoitteeseen. Luonnonmukaisista lannoitteista on hyviä vinkkejä täällä: http://www.yrttitarha.fi/tietopankki/abc/lannoi.html ja http://www.isoaidinkasvit.fi/pdf/lannoitusopas.pdf

Ehkäpä kerään ensi kesänä tuosta lähimetsän reunasta nokkosia (niitä kasvaa siellä koko kaupungin tarpeisiin asti) ja pyöräytän niistä oman pienen nokkoskäytteen näitä sisäkasvejani varten. Jospa ne siitä hieman piristyisivät, ja tuntisin itseni taas paremmaksi ihmiseksi, kun olen saanut kasvini kukkimaan ja kukoistamaan. Tai ainakin edes näyttämään terveen vihreiltä.

Kevään ensimerkit!

Tänään päiväkävelyllä tuli tutkailtua lähellä sijaitsevan kävelytien vieressä kasvavia pusikoita. Ja kappas vaan, sieltähän puskee viitapihlaja-angervo jo lehteä! Eli ensimmäiset kevään merkit on nähty. Enpä olisi uskonut, että näin helmikuussa pensaat alkavat jo pikkuhiljaa valmistautua kesää varten. Toisaalta, nyt on jo monta viikkoa mittari näyttänyt plussaa, joten eipä se nyt niin ihme ole. Otin muutaman kuvan todisteeksi, mutta ne on kuvattu huonolla kännykkäkameralla, joten laatu on aika heikko.

Ilma vaikutti kyllä muutenkin todella keväiseltä, vaikka olikin aika harmaata. Linnut lauloivat ja lumi suli kovaa vauhtia. Olikin ilo nähdä tuo pieni vihreän pilkahdus tässä harmaudessa, se antaa uskoa, että kyllä se kevät ja kesäkin sieltä vielä tulee. Vaikka yleensä helmikuu saisi kyllä minun puolestani olla kylmä ja talvinen, varsinkin kun tämä talvi on ollut todella lyhyt. Nyt kuitenkin tässä harmaudessa sitä jo aivan odottaa, että tuo loppu lumikin sulaisi pois, ja kasvit voisivat alkaa kasvaa.

Keväthän on myös aikaa, jolloin tilataan kukkien siemeniä. Siksipä tässä olisi hieman ajateltavaa sitä varten: nyt pitäisi istuttaa paljon kukkivia luonnonkasveja mehiläisten hyväksi. Mehiläisistä ja niiden ahdingosta on jonkun verran puhuttu mediassakin, ja esimerkiksi Isossa-Britanniassa on  yritetty keksiä jotain mehiläisten säilymisen hyväksi. Esimerkiksi löytyy tuote, kasvualusta, johon on valmiiksi istutettu mehiläisten suosimia kukkia, ja jossa ei pitäisi rikkakasvien kasvaa. Täällä lisää tuotteesta: http://www.landscapermagazine.com/news/horticulture/proven-solution-to-an-urgent-need/ 

Suomi ei toki aivan niin pulassa ole mehiläisten kanssa, ainakin mikäli on uskominen MTV3:n uutista, jonka mukaan Suomen mehiläiset eivät kärsi torjuntai-aineiden käytöstä. Uutinen löytyy täältä: http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/tutkimus--suomen-mehilaiset-eivat-karsi-kiellettyjen-torjunta-aineiden-kaytosta/2758514http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/tutkimus--suomen-mehilaiset-eivat-karsi-kiellettyjen-torjunta-aineiden-kaytosta/2758514

Mikäli kuitenkin kiinnostaa, niin mehiläisille hyviä kasveja ovat esimerkiksi ajuruohot, apilat, herukat, hunajakukka, kanerva, kurjenpolvet, helmililja, krookus, kultapiisku, lehmus, leskenlehti, mustikka, malvakasvit, ohdakkeet, mansikka, omena, päärynä, pajut, pihlajat, rantakukka, ruusut, tuomi, vadelma, voikukka, unikot... Lista on pitkä, ja moni niistä on onneksi suomalaisessa puutarhassa tuttuja kasveja. Lisää infoa täältä: http://www.mehilaishoitajat.fi/polytyspalvelu/mehilaisten-ravintokasvit/

Pihat ja puistot uusiksi

Nykyaikana kehitys tapahtuu hurjaa vauhtia kaikissa asioissa, kun osataan tutkia asioita perusteellisemmin ja paremmilla välineillä. Kun katsoo taaksepäin esimerkiksi sata vuotta, niin ihan päätä huimaa, kuinka paljon ollaan menty eteenpäin esimerkiksi lääketieteessä ja tekniikassa. Yksi asia kuitenki junnaa aika lailla paikallaan, vaikka tietoa olisikin paremmasta. Nimittäin ympäristöasiat, kun puhutaan esimerkiksi puistoista ja puutarhoista. 

Nykyaikaiset kaupunkien puistot, pihojen laajat nurmialueet ja kukkaistutukset periytyvät monta sataa vuotta vanhoista perinteistä, jolloin istutettiin paljon hoitoa vaativia kasveja, ja puutarhat oli muotoiltu säännöllisesti, pinnanmuodot tasaten. Ja se niin ihana iso nurmialue! Hoito ei ole ihan helpoimmasta päästä, ja varsinkin nykyaikana se on oikein saastuttavaa, jos ei käytä työnnettävää ruohonleikkuria ja lannoittaa sitä. Maisemaa vaivasi jo tuolloin teennäisyys, eikä se oikein ole siitä mihinkään muuttunut, varsinkaan täällä koti-Suomessa. 

Miksi tästä kaavasta on niin vaikea irrottautua? Emmehän me käytä 1600-luvun vaatetustakaan, tai matkusta hevosvankkureilla kauppaan. Varsinkin kunnat ja kaupungit minua ihmetyttävät, niidenhän pitäisi olla malliesimerkkinä meille muille kansalaisille. Olisi paljon järkevämpää istuttaa kasveja, jotka menestyvät luonnostaan paikalla, jolloin piha tai puisto olisi helppohoitoinen, ympäristöä kuormittamaton ja kasvitkin kukoistaisivat. Ja kuinka paljon rahaa tuolla säästyisi kunnallisellakin tasolla. Myös luonnollisten maaston muotojen säilyttäminen on tärkeää, jolloin kasvit viihtyvät ja maisemakin säilyy mielenkiintoisena.

Luonnonmukainen puutarha ei tarkoita välttämättä metsäpuutarhaa tai hoitamatonta rikkaruohokasaa. Tällaiselle pihalle on vain valittu kasvit siten, että ne sopivat paikallisiin oloihin, ilman sen kummempia pinnanmuotojen tai maaperän muokkausta. Toki sinne voi istuttaa niitä vaikeastikin hoidettavia kasveja, mutta ne kannattaisi ryhmitellä lähekkäin, jolloin hoito helpottuu. Myös pihan hedelmäpuut ja marjapensaat, jotka on tapana laittaa omalle alueelleen, soveltuvat luontevasti muun kasvillisuuden joukkoon. Tosin, ei ehkä kannata istuttaa alppiruusujen sekaan sitä omenapuuta, josta toivoo hyvää satoa. 

Kyllä minä sen nurmikonkin ymmärrän, jos sille on jokin käyttötarkoitus, esimerkiksi pelinurmi tai eväsretkeilyyn tarkoitettu puistonurmi. Mutta nurmikkokin voi olla esimerkiksi soranurmi, johon soran sekaan istutetaan vaikkapa matalakasvuista lampaannataa ja ketokasveja, tai ketohanhikkia. Kaupunkimaisemassa muuttaisin kyllä teiden varsilla olevat nurmikaistaleet esimerkiksi juuri ketohanhikkiin, joka leviää nopeasti. Kuinka paljon nurmikon leikkuuseen kuluukaan rahaa yhden kesän aikana pelkissä koneiden kustannuksissa (huolto ja polttoaine), ajasta ja leikkuusta koituvasta meluhaitasta sekä ympäristövaikutuksista puhumattakaan.

Jotta ei mene aivan paatokseksi, niin tässä muutama ajatus tiivistettynä hyvästä puutarhasta, joita yritän itse pitää mielessä pihasuunnitelmaa miettiessä: monilajiset kasvit (puut, pensaat, perennat) valitaan paikallisten olojen mukaan: ilmasto, pinnanmuodot, maaperä, valoisuus; varjoisuuden lisääminen alueelle esimerkiksi isojen puiden avulla: vähentää rikkakasveja; ei laajoja nurmialueita tai niiden korvaaminen esimerkiksi maanpeittokasveilla tai soranurmella. Lisää aiheesta löytyy esimerkiksi Pentti Alangon ja Pirkko Kahilan loistavasta kirjasta Luonnonmukainen puutarha (Tammi, 2004).

Lontoon Chelsea Flower Shown näytepiha vuodelta 2012

 Positiivista on se, että pikkuhiljaa alkavat ilmapiiri ja ajatusmaailma, niin yksilötasolla kuin päättäjätasollakin, muuttua kohti luonnollisempaa maisemaa. Eikä se ole ihmekään, luonnonmukainen viheralue kun on helppohoitoinen, säästää rahaa ja aikaa, ja ennen kaikkea se on ympäristölle parempi vaihtoehto. Se on myös kaunis, ainakin minun mielestäni :)

Omenapuu

Meidän pihapiiristämme löytyy kolme vanhahkoa omenapuuta, jotka ovat tuottaneet vaihtelevasti satoa. Viime syksynä tuli ihan vain muutama omena, ja sitä edellisenä vuonna taas niin paljon, ettei tiennyt mihin kaikkeen niitä käyttäisi. Niistä tehtiinkin hilloa, mehua, sosetta, piirakkaa, ja ihan vain palasia pakkaseen. Taitaapa pussillinen noita palasia löytyä vieläkin pakastimestamme. Siksipä tässä on tullut mieleen tuo omenapuiden leikkaaminen, ja miten se olisi parasta tehdä sato huomioiden. Nythän se aikakin alkaa olla käsillä. Tai no, makuasia, jotkut leikkaavat vasta syys-kesällä ja jotkut keväällä.

Internet on väärällään omenapuun leikkausohjeita, joten en tässä ala niitä sen kummemmin kirjoittelemaan. Omenapuiden  leikkaus itsessään on kuitenkin hassua hommaa. Siitä kun innostuu aina niin paljon, että on ihme, ettei koko puu ole leikattu tyngäksi, kun urakka on ohi. Tietenkään puuta ei paljoa kannata leikata, mutta aina on joku oksa, joka on väärässä kulmassa tai liian paksu tai vioittunut... Parempi jättää silti ensi vuodellekin jotain, ettei puu-parka kärsi. Tai innostu liikaa kasvattamaan vesiversoja seuraavana kesänä. Eli mieluummin usein ja vähän, kuin harvoin ja paljon. Mitä jos sitä oman pihan jo olemassa olevaa omenapuuta ei sitten leikkaa ollenkaan? Silloin puusta tulee todennäköisesti liian tiheä, taudit vaivaavat enemmän, se ränsistyy nopeasti, ja mikä tärkeintä sato on huono.

Minusta on hauska etsiä asioille taustatietoja. Tässä kun pohdiskelin näitä omenapuuasioita, tuli mieleeni, että kuinka se omena oikein on eksynyt tänne pohjoisille puutarhoille. Viipurin linnasta 1400-luvulta näyttäisi olevan vanhimmat merkit Suomen omenanviljelystä, mutta 1500-luvulta lähtien se on yleistynyt ja levinnyt muuallekin Suomeen. Itä-Suomeen on luonnollisesti tuotu itäisiä lajikkeita mm. Venäjältä, ja Länsi-Suomeen läntisiä lajikkeita mm. Ruotsista ja Keski-Euroopasta. Jopa Kanadasta on tuotu lajikkeita. Ainoa suomalainen maatiaislajike on ’Huvitus’, joka on saanut alkunsa C.R. Sahlbergin hedelmätarhasta 1800-luvulla. No, jotta ei mene ihan historioitsemiseksi, lisää tietoa voi lukea esimerkiksi kirjasta Omenapuu (Krannila Anssi & Paalo Anne Rakennusalan Kustantajat RAK 1996).

Luonnonmukaisuusperiaate mielessä pitäen, olen myös miettinyt, miltä omenapuu näyttäisi, jos ei sitä missään vaiheessa leikkaa (edes alussa). Olisiko se edes puu vai pelkkä pensas? Kai se ainakin muutaman hedelmän tuottaisi, vaikka ei varmasti samassa mittakaavassa kuin hoidettu puu. Tekisi melkein mieleni kokeilla, millainen olisi täysin leikkaamaton omenapuu. Ehkäpä joskus laitankin yhden omenan siemenen kasvamaan, ja katson mitä siitä tulee.

 

Nyt pitää kuitenkin keskittyä näihin olemassa oleviin puihin, ja niiden leikkamiseen. Vai pitäisikö kokeilla leikata niitä vasta sitten kesän jälkeen, jos asialla olisi jotain vaikutusta tuohon sadon muodostumiseen, ainakin sitten seuraavan syksyn? Joka tapauksessa, toivottavasti viime syksyn huono sato ei toistu, jotta saadaan lisää omenahilloa!

Lehtien haravointia, vai ei sittenkään?

Aurinko paistoi tänään päivällä kauniisti, ja täälläpäin alkoi lumi jo sulaa kovaa vauhtia. Tämä käänsi mielen kevääseen, ja siihen, kuinka muutama päivä sitten luin The New York Timesin viime syksylle päivätyn artikkelin lehtien haravoinnista. No, haravointihan tietysti kuuluu enemmän syksyyn, mutta välillä se tuppaa lipsahtamaan sinne kevään puolelle, kun esimerkiksi ensilumi sataa aikaisin maahan.

Artikkeli oli sikäli kiinnostava, että sen mukaan haravoinnin sijaan, lehdet tulisi silputa pieneksi paikan päällä oman pihansa nurmikolle. Tähän tarvitaan artikkelin mukaan jonkinlainen erikoisterä ruohonleikkuriin, jotta siitä saa tarpeeksi pientä, mutta siinähän ne samalla silppuuntuvat kun syksyllä ajelee nurmikkoa viimeisiä kertoja. Olen itse kyllä ollut jo pitkään luonnonmukaisen puutarhan puolesta puhuja, jossa esimerkiksi nurmikkoa olisi mahdollisimman vähän tai mieluummin ei ollenkaan sen tuottaman hoidon (esimerkiksi juuri haravointitarpeen ja siitä syntyvän jätteen, mikäli sitä ei kompostoida oikein) takia. Tässä tuntuisi kuitenkin olevan loistava ratkaisu asiaan, jos se nurmikko täytyy olla!

Artikkelin mukaan lehtisilppu parantaa maaperän vedenpidätyskykyä ja ravitsee nurmea luonnollisesti, vähentäen näin esimerkiksi tarvetta lannoittaa keväällä. Puhumattakaan maan pieneliöstöstä, joka saa ravintoa tästä maatuvista lehdistä. Samanhan lehdet tekevät myös esimerkiksi pensaiden alla, tai perennapenkissä, joten miksipä ei nurmikolla? Tokihan tässä tulee esteettisyyteen liittyvä kysymys, että onko se puutarhan kaunis vihreä nurmikko sitten koko syksyn täynnä lehtisilppua, mutta erään artikkelia varten haastatellun naisen mukaan lehdet katosivat nurmikolta ihan muutamassa päivässä.

Myös kunnille tämä olisi eduksi, sillä esimerkiksi aika ja raha, joka käytetään lehtien haravoimiseen ja jatkokäsittelyyn, voitaisiin varmasti käyttää paremmin. Artikkelissa mainitaan myös, että Yhdysvalloissa kaupalliset yritykset käyttävät lehtijätettä raaka-aineena tuotteissaan, joita sitten myyvät kuntien taimistoille. Ja kunnat maksavat päästäkseen eroon lehdistä. Aikamoinen oravanpyörä.

Nyt siis haravat nurkkaan, ja silppuamaan (tai ainakin ensi syksyllä). Ellei sitten satu tykkäämään haravoinnista :)

Täällä alkuperäinen artikkeli:

http://www.nytimes.com/2013/11/25/nyregion/rake-the-leaves-some-towns-say-mow-them.html?ref=landscaping&_r=0

Talvi on ihanaa

Mikäpä sopisi kauniiseen talvipäivään paremmin kuin käydä 11-kuukautisen tyttäreni kanssa pihalla tekemässä lumilyhtyjä (jotka hän yksissä tuumin koiramme kanssa sitten tuhosi), ja ihastella talvista maisemaa, nyt kun vihdoinkin on lunta ja lämpötila ulkona oleiluun sopiva. Kävin nappaamassa samalla muutaman kuvan lähialueemme kasveista, ja yllättäen kamerastani loppui akku (amatöörivirhe ;)), joten en saanut aivan kaikkia haluamiani kuvia (siksi eroavaisuudet kuvissa). 

Keskitalvi on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista ajoista puutarhassa. Kaikkialla on hiljaista ja väritöntä, kasvit nukkuvat ja näyttävät elottomilta. Kuitenkin talvipiha on täynnä taikaa, näkyy lintuja ja oravia, jäniksiä, hiiriä… Ja kasvit ne vasta upeilta näyttävätkin! Toki puut ja pensaat ovat kauniita kesälläkin, upeine lehtineen ja kukintoineen, mutta talvella paljastuu kasvin todellinen luonto. Esimerkiksi jonkun puun kaunis runko tai kauniit marjat saattavat kesällä jäädä kokonaan huomaamatta. Harmaa, lumeton talvikin, joka piinasi ainakin Etelä-Suomea tammikuun alkuun asti, unohtuu, kun keskittyy tutkimaan kasvien kauniita yksityiskohtia. 

Lehtien kärkisilmut ovat myös hienoja, niitä kun löytyy vaikka millä mitalla erilaisia. On pyöreitä, soikeita, lapasen mallisia ja terävän kolmiomaisia, kuten alla olevassa kuvassa tavallisella haavalla. Minusta tuntuu, että kasvien tunnistaminen on helpointa juuri talvella, sillä usein jo kärkisilmuista pystyy saman tien päättelemään, mikä kasvi on kyseessä. Tästä esimerkkinä punasaarni, jonka ruskeat silmut erottaa saman tien lehtosaarnin mustista. 

Talviset kasvit ovat siis jännittäviä, niissä on paljon salaisia piirteitä, joita ilman tarkempaa tarkastelua ei ehkä huomaa. Lisäksi pihalta ja luonnosta löytyy lumen seasta nousevia talventörröttäjiä, jotka hurmaavat herkkyydellään huojuten tuulessa hangen päällä, kuten alla olevassa kuvassa heinä. Monen pihan koristukseksi jätetyt perennojen ja pensaiden kuihtuneet kukinnot myös keräävät lumen kauniisti päälleen. 

Myös pieni tyttäreni ja koirani tutustuivat talviversojen ihmeellisen maailmaan, tosin hieman eri tavalla kuin minä. Varsinkin omenapuun oksa tuntui olevan herkkua, sillä sitä piti maistaa jopa kaksi kertaa. 

Tämä herättääkin kysymyksen, pitäisikö sitä itsekin lisätä makuaisti osaksi kasvien tunnistustehtäviä? Hmmm….

Kompiaisia, mitä?

Kompiainen makeinen (oulu-suomi)

Puutarha, maisema tai luonto on parhaimmillaan kuin oikein hyvä kompiainen: se tuoksuu ja maistuu hyvältä, ja se tuo heti ensipuraisulla hyvänolon tunteen (tässä yhteydessä emme puhu karkkien vaaroista ;)). Maisema voi olla herkullinen yhdistelmä esimerkiksi kasveja, kiviä ja vettä, ja kuten maistuvassa makeisessakin, kun koostumus on harmonisessa tasapainossa, sielu lepää tuossa hyvän olon tunteessa. Vähän niin kuin laadukasta ja täyteläistä suklaata, joka sulaa hitaasti suussa, voi kaunista maisemaakin makustella pitkään ja antaa sen hitaasti painua mieleen.

Se, mikä makeinen on kenenkin mieleen, on tietenkin jokaisen omista mieltymyksistä kiinni, aivan kuten maisematkin. Joku rakastaa hedelmäkarkkeja ja perinnepuutarhoja, kun taas joku lakritsia ja metsäpuutarhaa. Joku ei tykkää karkista ollenkaan... Minä taas rakastan suklaata ja kaunein maisema on tiivistynyt japanilaiseen puutarhaan, joka kunnioittaa luontoa ja on harmoninen kokonaisuus kaikkine elementteineen.

Tässä blogissa aion näiden maisemien ja tunnelmien lisäksi pohdiskella myös muita maisemaan liittyviä asioita, ja toivon oppivani jotain uutta omasta alastani, johon liittyy paljon vanhoja perinteitä, mutta myös uusia tuulia. Siispä hyppy tuntemattomaan ja menoksi!